Satunnaiset kuvat

Ei muuta kuin menoksi

Uusimmat

Blogin arkisto

Share |
yrjo1136as.jpg

 

19.02.1953 näki päivän valon tämä savolaisen isän ja kainuulaisen äidin sekoitus.

Kasteessa nimekseni laitettiin ukkini nimen mukaan Yrjö ja sukunimeni Puurunen sain edesmenneeltä isältäni savosta, äitini on sukuaan Juntunen.

Äidin perintönä olen saanut periksiantamattomuuden ja toisista huolehtimisen. Savolaisilta juurilta olen saanut kielellisen ilmaisun ja halun sosiaaliseen kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa.

 

Vaimoni ja minä löysimme toisemme papin edestä 26.11.1977 ja sen tilaisuuden jälkeen perheemme on lisääntynyt neljällä (4) lapsella.

Tällä hetkellä asumme kahdestaan ja iloitsemme yhdessä olosta lapsiemme kanssa muutaman kerran vuodessa.

Ikääntyminen ja aika kertovat sen, PERHE ON PARAS!

 


 

1964-1965.jpg1.jpgTästä on ehkä hyvä alkaa, kuva kertoo, että perheemme oli suuri ja tuossa ei ollut vielä kaikki.

Lapsilauma oli suuri ja minun roolinani oli olla perheen vanhin poika. Suomeksi sanottuna hommia piisasi, välillä enemmän kuin aina jaksoikaan. Sosiaalisuuteni kasvoi suuressa lapsilaumassa ja sikisi siitä, että vanhimman pojan rooliin kuului huolehtia toisista.

Pellot olivat kivisiä ja ongelmia ajankuluttamisessa ei ollut.

Perheemme oli silloisen mittapuun mukaan kohtuullisen iso, lapsia on kaikkiaan ollut 11. Kaksi ensimmäistä oli kuollut jo ennen syntymääni, joten yhdeksän suuta pöydän ympärillä vaati kaikilta paljon. Vanhempien jatkuvan puurtamisen lisäksi, isoimmat lapsista huolehtivat aina pienimmistä. Elanto tuli omista metsistä ja pelloilta, navetassa oli aina joku lypsävä lehmä. Pienestä pitäen opin hankkimaan riistan metsistä ja kalat vedestä. Tämä oppi on pysynyt elämäni ajan minussa hyvin ja erityisesti kalastus pitää minua entistä lujemmassa otteessa. Luonnossa piti oppia elämään hyvin itsenäisesti, silloin ei ollut tiestöjä ja karttoja. Uusia alueita oppi tuntemaan, kun kävi katsomassa aina uuden vaaran taakse.

Asuminen oli tietysti ahdasta, mutta pysyipähän paremmin lämpimänä. Lapsuudesta minulle on jäänyt vain hyviä muistikuvia, mitä nyt isän ajoittainen raskas alkoholin käyttö häiritsi elämistä.

Kahdeksan (8) vuotiaana minulla oli oma viikate ja osasin teroittaa itse sen. Suopeltojen sarat olivat todella pitkiä, nyt ne näyttävät paljon lyhyemmiltä. Neljätoista (14) vuotiaana olin ammattimainen teurastaja. Kotonani kasvatettiin sikoja myytäväksi lähiseudun kauppiaille ja jonkun oli huolehdittava teurastuksesta. Isästäni ei ollut koskaan kyseiseen hommaan ja se koitui sitten minun työkseni. Siihen aikaan oli tapana ampumalla lopettaa sika ja minä tein yhden teurastuksen sillätavoin. Muutin kuitenkin heti teurastus tapaa ja käytin raskasta kirvesmiehen vasaraa ja se oli hyvä työväline.

Viimeisenä kouluvuotena olin kerran talvella viikon poissa koulusta ja palattuani luokanvalvoja tivasi minulta syytä poissaoloon. Kerroin olleeni sian tapossa, siihen opettaja totesi, ettei yhden sian tapossa voi viikkoa mennä. Kerroin sitten, että viikon aikana tahti oli kolmesta - viiteen sikaan päivässä. Ei meinannut aluksi uskoa opettaja, että meillä oli sikoja niin paljon.

Jälkikäteen on käynyt selville se, mikseivät tytöt tykänneet silloin seurastani. Aamuisin oli vanhimman pojan roolissa navettatyöt ja jokainen sikatilallinen tietää, että haju voi tarttua vaatteisiin. Siihen aikaan ei ollut vaihtovaatteita ja niimpä kuljin kouluun sama villapusero päällä. Ainakaan deodorantti ei silloin pettänyt! :)

1968 olin viisitoista (15) vuotiaana valinnan tienhaarassa, sain oikeasti tehdä itse valinnan elämäni suunnasta. Silloin ei ollut opinto ohjaajia, jotka olisivat auttaneet elämän suuntien valinnoissa. Opinto ohjaajani oli oma isäni, hän kertoi valinnan hyvin yksinkertaisesti. Itse olin halukas jatkamaan ammatti kouluun ja sitä kautta etsimään itselleni ammatin.

Suuri perheemme vaati paljon työtä ja minä vanhimpana poikana olin valinkauhassa. Isäni oli käytännössä työkyvytön ja olin jo opetellut metsätöiden alkeet, josta leivän päälle oli haettava tienestit. Mitä valintoja voi oikeasti tehdä viisitoista vuotiaana, kun katsoo ympärilleen ja seitsemän nuorempaa sisarusta katsoo suu auki kuin linnunpojat? Isäni ammatinvalinnan ohjaajana kertoi suunnan, hän sanoi, että joko alan tehdä töitä perheen eteen tai siitä on muutoin ovi auki, eikä takaisin tarvitse tulla.

Valintakokeesta selvittyäni, minua odotti omien metsien parturointi ja se tuli myös tehtyä. Metsätyö oli raakaa työtä, ensin tein pinotavaran ja sitten ajoin puut hevospelillä metsästä. Lopuksi tukkipuiden kaato ja ajo tien varren lanssiin. Siitä perheemme sai maitotilin lisäksi pientä tuloa ja jäipä siitä jotakin isäni alkoholiongelman hoitoon. Kausijuopottelun harrastajana isäni sai hyvän vauhdin metsätili päivinä. Se ei välttämättä ollut perheellemme hyväksi, mutta sen kanssa oli vain elettävä.

Metsätöitä tein yhtäkyytiä ilman joutavia vapaapäiviä varusmiespalveluuni saakka, palvelun aloitin Parolassa Hämeenlinnassa tammikuussa 1973. Menin armeijaan 65 kiloisena kintturana ja tulin takaisin 85 kiloisena. Metsätöitten jälkeen armeija oli todella lepokoti ja minulla oli koko armeija ajan todella nälkä. Näkkileipää oli syötävä ja se vain lihotti ja turvotti, ruoanpoistoputki tuotti musiikkia hajun kera, siitä kaverit ajoittain muistuttelivat hyvinkin vakavasti. Varusmiespalvelu jatkui sitten Panssarikoulun aliupseeri linjalla ja sieltä ne lähettivät minut Reserviupseeri kouluun Haminaan. Olen yksi niistä harvoista, jotka ovat käyneet Reserviupseerikoulun kansakoulupohjalta, olin panssarikoulun priimus ja siitä se johtui. Liekö syytä myös isäni sukujuurissa, jotka ovat savon sydämestä Iisalmesta, siellä kasvaa piällysmiehiä?

RUK 143 Pstk

yrj_50v_063-123.jpg

Armeija palveluksen jälkeen palasin metsään ja kahdessa kuukaudessa painoni laski takaisin 65 kiloon. Muistan hyvin kuinka vaikeata oli hypätä pari päivää kotiutumisen jälkeen syvään lumihankeen puun juurelle. Palsta oli Hyväjärven rantamilla kotikylälläni ja silloin oli todella luminen talvi. Selkä oli vaivannut minua jo ennen armeijaa ja nyt keväällä 1974 se tuli niin huonoon kuntoon, että oli ryhdyttävä pohtimaan ammatin vaihdosta. Selkä vaivat ovat osittain ehkä sukuvika, mutta suuri osa syy oli myös aikaisin aloitetulla raskaalla metsätyöllä. Kaikki puut oli siirrettävä raa'alla voimalla ja joskus tuntui todella siltä, että ei jaksa. Jokainen puu kuitenkin siirtyi tien varteen ja voima kasvoi sitä mukaa. Armeija aikana kurssikaverit nauroivat, että jos minut heittää seinään, jään kynsistäni kiinni.

UUSI TYÖPAIKKA – RAJAVARTIOLAITOS

1.9.1974 aloitin työni Rajavartiolaitoksen palveluksessa, ajatuksena oli, että olen muutaman vuoden helpommassa työssä ja palaan sitten oikeisiin töihin. Näitä mietteitä elättelin muutaman vuoden ja hyvin pian tuli selväksi, että tulevaisuus on tässä talossa. Palkka ei ollut kummoinen, mutta sen vastapainoksi luvattiin alhaista eläkeikää ja silläkin oli oma vaikutuksensa päätökseeni.

Ensimmäiset vuodet elin normaalia värvätyn rajavartiomiehen elämää, sitten hain haasteita koiranohjaajan työstä. Koiranohjaajana ja kouluttajana sain sitten toimia viimeiset 20 vuotta urastani. Niistä vuosista on jäänyt paljon hyviä muistoja ja erittäin hyviä muistoja rajakoirista, niistä partiokavereistani. Kolme koiraa, Spu Monni, Spu Varo ja Spu Orpo ja erittäin paljon hikisiä harjoituskilometrejä ja vielä enemmän käveltyjä kilometrejä rajan varressa. Nämä koirat olivat silminäni ja korvinani kaikessa ja opin jotakin minäkin siinä sivussa. Sain olla mukana monissa kilpailuissa ja sain myös esitellä rajavartio laitoksen koiratoimintaa usein erilaisissa tapahtumissa, messuilla ja maatalousnäyttelyissä. Ensimmäiset kaksi koiraa olivat todellisia huippukoiria, joiden kanssa työskentelystä nautin. Viimeinen oli sitten todellinen orpo, siinä koiranohjaajan ammattitaidolla ei enää saavutettu mitään. Mutta aikanaan pääsimme yhtä matkaa siviiliin, kukaan ei halunnut jatkaa ongelmakoiralla. Koiratoiminta oli jälkikäteen katsottuna parasta, siinä katsoin itseni ammattilaiseksi. Oli hyvin paljon kiinni itsestä, mitä sillä koiralla sai aikaan.

Spu Varo ja minä messuilla.

Kiinnostuksen kohteena tyttäreni kädessä pitämä hattara. Varo oli erinomainen perhekoira ja huippukoira työkaverina.

111.jpg

Ensimmäiset vuosikymmenet elettiin suuren ja mahtavan Neuvostoliiton naapurina ja viimeiset vuodet vartioitiin EU-maana unionin Venäjän vastaisella rajalla. Rajan vartiointi viimeisinä vuosina muuttui valtavasti, korpivartioista siirryttiin entistä suurempiin ja harvempiin yksiköihin. Rajanvartioinnin luonne muuttui samalla aivan toiseksi, kävely ja hiihtäminen jäivät sivurooliin ja tekniikka tietokoneineen ryntäsi joka paikkaan. Moottorikelkkoja ja autoja ilmestyi hyvin nopeaan tahtiin ja jäädessäni siviiliin oli muutos vielä jatkumassa.

En ole koskaan laskenut kävelemisieni määrää ja hiihtokilometrejä laitoksen palveluksessa, mutta kuten monella muullakin koiranohjaajalla on käynyt, jalkojen nivelet ilmoittavat nyt viimeisen käyttöpäivämäärän olevan lähellä. Viimeiset kymmenen vuotta olivat kävelyn kannalta kovia, pitkospuut helpottivat kävelyä ja nopeuttivat siirtymistä. Vastapainona se oli todella kova alusta, erityisesti kumisaappaalle. Vasta aivan viimeisinä vuosina nykyaika tuli sen verran laitokseen, että jalkineiksi hyväksyttiin paremmat vaellussaappaat.

Jälkikäteen voi asioita romantisoida, mutta arki oli erityisesti -70 ja -80 luvulla kaikkea muuta. Kaikilla keleillä oli lähdettävä, minkäänlainen pakkanen ei estänyt liikkumista. Varusteet olivat oikeastaan aika mitättömät ja päällysvaatteiden alle oli laitettava kaikkea mahdollista. Alkuvuosikymmeninä laitos oli erityisen tiukasti sotilaallinen ja harjoituksia piisasi enemmän ja vähemmän. Reserviupseeri koulun käyneenä sain olla jatkuvasti viikon - kahden kertausharjoituksissa, mutta niistä ei kertynyt harjoitusvuorokausia, koska jouduin toimimaan ns. kouluttajan roolissa. Niitäkään vuorokausia ei kukaan tilastoinut ja niistä sitten kyseltiin joskus -90 luvun alussa minulta ylennyksiä varten. Huomasivat, että olin vielä vanhempi kuin kuuluisa ratsupoliisi King, hän on palvellut useita vuosikymmeniä lehtien sarjakuvissa perus ratsupoliisina.

Asuin ensimmäiset vuodet Pirttivaaran vartioasemalla, nykyään siellä hallinnoi Martinselkosen Eräkeskus, entisen työkaverini nykyisenä yrityksenä. Asuinpaikkana vartioasema oli toisaalta hyvä, työmatka oli lyhyt. Huono puoli oli sitten se, että siinä oli aina kiinni, jos jotakin tapahtui, ensimmäisenä joutuivat asemalla asuvat töihin. Ensimmäiset vuodet asuin yhteismajoituksessa ja tunnelma oli ajoittain tiivis. Niiden vuosien aikana oppi tuntemaan työkaverit todella hyvin ja vielä tänäänkin on mukava tavata entisiä työkavereita.

Työurani aikana minulla oli myös luottamustehtäviä ammattijärjestössäni, rajavartijainliitossa. Toimin pitkään oman työpisteeni yhteyshenkilönä ja sain liiton järjestämää luottamusmies koulutusta. Toimin myös jonkin aikaa oman työyksikköni ammattijärjestön puheenjohtajana.

28.2.2003 oli työpisteessäni kahvitilaisuus ja yksikköni päällikkö toi siinä tilaisuudessa minulle takaisin sotilaspassini. Passi oli työyksikön, Suomussalmen rajakomppanian kassakaapissa odottanut minua vajaat 30 vuotta.