Satunnaiset kuvat

2003 ja 5.3kg

Uusimmat

Blogin arkisto

181 Ylikunnon ymmärtäminen

Lauantai 13.7.2019 klo 13:08 - yrjöpoeka

Kun aloitin blogini pitämisen vuosia sitten, minun ainoa työni oli kuntoilla. Kuntoilla vain itseäni varten useita tunteja päivässä. Kiihkeimmillään tein harjoituksia 7 päivänä viikossa ja jopa kaksi kertaa päivässä. Kesto oli aina enemmän kuin kukaan normaali ihminen ymmärtää. 5-8 tuntiin kerrallaan. Jalkaisin, juosten ja hiihtäen. Talvella tein ensin hiihtolatuja varten lumikengillä pohjat ja sitten kävin hiihtämässä 270 mittaisilla Järvisillä saman reitin. Mikään säätila ei pysäyttänyt kulkuani. Tämän äärimmäisen harjoittelun mahdollisti pääsyni eläkkeelle rajavartijan tehtävistä. Työ oli antanut kovan pohjan kuntoilulle ja sitä olin viimeisinä vuosina määrätietoisesti lisännyt.

Lapsuudestani asti olin joutunut tekemään äärimmäisen kovaa työtä maatöissä ja metsätöissä. Fyysinen pohjani on edelleenkin normaalia vahvempi vaikka ikää on jo +66. Viimeisinä virkavuosina koin herätyksen äärimmäiseen kuntoiluun. Mikään ei lopuilta riittänyt itselleni. 100 kilometriä oli vain luku. Sen merkitys katosi kun vietti useita tunteja aikaa yksin luonnon keskellä. Vaimoni oli työelämässä ja lapseni olivat jo lähteneet maailmalle. Minulla oli vapaus valita ja kokeilla rajojani. Rajat siirtyivät yllättävän nopeasti aiempaa kauemmaksi. Huippuhiihtäjältä saamani neuvot antoivat osviittaa tekemiseen ja mikään ei tuntunut enään miltään.

Sitten iski ensimmäinen flimmeri. Olin itse aivan hoomoilasena, että miten minulle voi tulla tuollainen. En ole ymmärtänyt sitä silloin ja vasta tänään olen saanut lukea artikkelin joka avasi silmäni. Silloin eivät lääkärit sitä ymmärtäneet. Kyselivät vain kuntoilenko minä riittävästi. Kun vastasin tekeväni sitä työkseni he hiljenivät. Mutta kukaan ei koskaan osannut kertoa, että flimmeri on äärimmäisellä kuntoilijalla ylirasituksen ensimmäinen merkki. Minulle se oli pakollinen lepotauko ja levon jälkeen se matka vasta maistuikin. Lopulta raja tuli uudelleen vastaan ja oli pakko hiljentää tahtia.

Samaan aikaan tuli muutos myös muussa elämisessäni. Muutimme vaimoni kanssa kunnan keskustaajamaan. Alkuaika meni opetellessa missä voin kuntoilla kykyjeni mukaan. Hiihto oli jo jäänyt, koska rytmihäiriöt olivat niin rajut kun käytin käsiäni työntämiseen. Löysin taajamasta uuden lajin, retkiluistelun sille tarkoitetulla 1750 metrin yhdensuuntaisella radalla. En ollut aiemmin koskaan luistellut, mutta ensimmäisen kevään jälkeen olin valmis. Keho kaipasi uutta koetusta ja uskoin kaikkien vaivojen olevan jälkeen jäänyttä. Säätilalla ei ollut merkitystä kuten ei aiemminkaan. - 30 oli vain luku mittarissa ja pukeutumiskysymys. Olin onnessani kun kahden välivuoden jälkeen pystyin lopulta useiden tuntien yhtämittaiseen harjoitteluun.

Sitten koitti syksy 2017. Järvien jäätilanne oli huippuhyvä ja sain luistella järvien mustilla  jäillä usean viikon ajan. Lopulta retki/matkaluistelurata oli valmis ja järvien jäät lumen peittäminä. Heti ensimmäisellä kerralla ihmettelin tuntemuksiani, kun vauhtini hiipui ja en yrityksistäni huolimatta saanut isompaa vaihdetta päälle. Siinnittelin jäällä kuitenkin useiden tuntien ajan. Seuraavana päivänä meni intoa uhkuen takaisin hyvin nukutun yön jälkeen. Ensimmäisellä kilometrillä tajusin, että minä en tule selviämään takaisin. Lopulta hoipertelin kuin juopunut takaisin autolle ja kiittelin luojaani siitä, ettei kukaa nähnyt epätoivoista hoiperteluani luistimilla. Rytmi oli taas sekaisin kuin seinäkello ja flimmerit paukkuivat. Sen jälkeen laajennettiin verisuonistoa ja lyötiin rytmiä kohdalleen.

Kun tänään luin tämän artikkelin ymmärsin monta asiaa. Asiaa joista kukaan ei ollut osannut minulle kertoa. Kukaan ei ollut kertonut ylirasitustilasta, vaikka puhuinkin usein liian huonoista yöunistani. Mikko Auvisen kertomus oli itselleni vapauttava. Olen tuntenut suurta ahdistusta siitä, etten enää pysty lähtemään juoksulenkille, koska sen jälkeen yöt ovat suurta tuskaa ja ahdistusta. Kun sydän hakkaa +200 tai laskee alle nopeusrajoitusten +- 30 ja pysähtelee. Ahdistus on lopunajan tuntua, kun vielä suolisto oireilee muuttunutta tilannettani.

Ulkopuliset arvioivat kuntoni olevan huippua. Itse arvion kuntoni rapakunnoksi. Auvisen kertomus omasta tilastaan antaa nyt minulle toivoa paremmasta. Voisin kiteyttää sen näin:

Ole armollinen itsellesi ja tälle päivälle. Sinä elät.

Avainsanat: ylirasitustila, hoomoilanen, mikkoauvinen, ultrakuntoilu, flimmeri, ihmisenfyysisetrajat