Satunnaiset kuvat

koivumutkan kaunotar

Uusimmat

Blogin arkisto

264 Itsenäisyyspäivän muistelua

Torstai 6.12.2018 klo 18:05 - yrjöpoeka

Tein muutamia vuosikymmeniä töitä rajavartiolaitoksen palveluksessa. Ensimmäiset kaksi vuosikymmentä olivat rankkaa puurtamista. Ei ollut normaaleja työaikoja. Oli vain säännöllisen epäsäännöllinen työaika. Elettiin aikaa jolloin haitat korvattiin ns. toimirahalla. Sillä mitättömällä korvauksella sain sitten tehdä työni enimmäkseen viikonloppuisin ja talvisin, todellakin, yöaikaan. Työni oli liikkua jalkaisin tai suksilla pitkin itärajan reunaa. Istuksia välillä tärkeissä tähystys- ja kuulostustehtävissä todella synkissä korpimaisemissa. Kaikilla keleillä. Sateesta hirmupakkasiin.

Kuvitelkaa itsenne hiihtelemässä pilkkopimeässä ja muistelemassa millä kohdin mahtoi olla lumisessa metsässä kuivaa puuta. Kaikistellen sellaista ei löytynyt, mutta aina jonkinlaiset kituliaat tulet saatiin. Siinä keiteltiin kahvia useita pannullisia ja syötiin terveellistä ruisleipää. Makkaraa ei silloin alkuaikoina vielä ollut. Siankylkeä löytyi toisinaan sekaan pantavaksi. Unen puutteesta tokkuraisena aamuyöllä lähdettiin jatkamaan hiihtämistä. Lopulta päivän mittaan päästiin vartioaseman lämpöön. Yhteismajoituksessa yritettiin nukkua ja toisinaan siitä ei tullut mitään, kun vapaalla olevat miehet pelasivat tuppea.

Vuodet kuluivat ja usein juuri itsenäisyyspäivänä jouduimme miettimään sen merkitystä. Itärajalla oleessani en edes muista kahdelta ensimmäiseltä vuosikymmeneltä aikaa, jolloin olisin ollut vapaalla töistä. Työpisteeni oli silloin Pirttivaaran vartioasemalla ja siellä oli suuri joukko huippu-urheilijoita. Tavalliset tallaajat joutuivat siitä syystä aina viikonlopuksi talvella töihin. Vartiasemalla palvelivat silloin maamme parhaat ampumahiihtäjät. Välillä oli koko SM-kultajoukkue samalla vartiolla. Keulakuvana oli Raimo Seppänen. Lisäksi joukossa oli kaksi huippuampujaa, Aarne Elomaa ja Antero Lauronen.

Ei siis ihme, että itsenäisyyspäivänä jouduin työtehtävien pariin. Kevät talven jokainen viikonloppu oli jossakin kisa ja urheilijat menossa. Kyllä me perustyöntekijät haavelimme normaalista työajasta. Sellaisesta jossa maksettaisiin sunnuntailisät ja yötyölisät. Sekä ylityöt. Aikansa sitä kesti. Jokatapauksessa meillä oli aikaa miettiä itsenäisyyspäivän merkitystä. Sen merkitystä rajavartiolaitoksen tehtäville. Sen merkitystä kaikille suomalaisille. Sen merkitystä itselle. Jokaisella meistä oli elossa runsaasti sodan kokeneita sukulaisia. He kaikki arvostivat rajavartiolaitoksen työtä.

Kaikista eniten arvostivat läheiset naapurimme. Pirttivaara oli kokenut kovia partisaanien iskuissa. Rajan kirot olivat heille erittäin tuttuja. Silti heillä ei ollut aikomusta lähteä minnekään kotoaan. Rajavartioasema oli heille turvasatama. Olimme lähitalojen ihmisten kanssa jatkuvasti yhteydessä ja tiesimme mikä on milloinkin tilanne. Samoin kyläläiset tiesivät ja tunsivat vartion väen. Heille itsenäisyyspäivän tunnelma oli toinen. Tietäessään vartion väen valvovan, kovia kokeneet ihmiset pystyivät elämään normaalia elämää. Kävimme usein itsenäisyyspäivänä Pirtti-Lyytin luona. Hän oli saanut partisaanien tulituksessa 7 luodin osumaa ja jäi henkiin. Mies kuoli hänen syliinsä.

Pirttivaarassa opin näiden ihmisten tuella arvostamaan enemmän maamme itsenäisyyttä. Opin arvostamaan omaa työtäni toisten turvana ja olemaan ylpeä siitä työstä. Maailma on paljon muuttunut. Yksi asia on ja pysyy. Rajavartiosto valvoo vieläkin itsenäisen Suomen rajoja.

Aamulla nostin lipun salkoon ja muistin samalla Pirtti-Lyytin puheita. Kaikkien menetysten jälkeenkin hän jaksoi olla kiitollinen itsenäiselle Suomelle.

IMG_20181206_141054.jpg
Suomussalmen sankarihautausmaa 6.12.2018

Avainsanat: suomenitsenäisyyspäivä, suomenlippu, rajavartiosto, ampumahiihtäjäraimoseppänen, rajaseudunasukkaat, pirttivaara, partisaanienuhrit, pirttilyyti

092 Kaksi kotia

Lauantai 30.7.2016 klo 20:52 - yrjöpoeka

Minulla oli tänään mahdollisuus osallistua kahteen eri tapahtumaan kotikuntani alueella. Ensimmäinen oli Pirttivaarassa tapahtunut partisaanien uhrien uuden muistomerkin paljatustilaisuus. Siellä olin mukana yhtenä kunnan edustajana, ottamassa vastaan muistomerkin ja sen tulevan ylläpidon.

Ajellessani Pirttivaaraan yhdessä vaimoni kanssa, muistelimme tien varren tuttuja paikkoja vuosikymmenten takaa. Pirttivaaran rajavartioasema oli työpaikkani yli 16 vuotta ja useita vuosia myös perheeni asuinpaikka. Lapsistamme kolme syntyi siellä olon aikana ja siksi paljastustilaisuuteen liittyi myös paljon tunteita.

Yllätys kohtasi tien päässä. Autojono tien reunassa kertoi ihmisten lähteneen todella liikkeelle. Tuttuja vuosikymmenten varrelta oli paikalla ja tunsin yhteenkuuluvuuden tunnetta alueen asukkaiden ja heidän perillistensä kanssa. Partisaanien murhareissulta eloonjääneen Lyyti Seppäsen opin tuntemaan nuorena rajamiehen alkuna. Partioreissuillamme olimme aina tervetulleita Erkkilän taloon.

Tilaisuus oli lämmin ja koskettava. Säätila suorastaan helli ulkotilaisuutta, lämpötila +22 astetta ja leppeä tuuli. Puheet tilaisuudessa olivat toisaalta lämpimiä, toisaalta karuja. Yhteistä puheissa oli luja luottamus luojaan ja siihen, että meidän on yhdessä tehtävä parempi huominen. Meidän on tunnettava oma historiamme ja meidän vanhempiemme karut kohtalot historian suuressa myllyssä.

Tilaisuuden päätyttyä oli edessäni pikainen siirtyminen seuraavan kohteeseen Piispajärvelle. Piispajärvi on synnyinkyläni ja oman perheeni asuinpaikka 30 vuoden ajan. Lapseni saivat käydä todellista lähikoulua 200 metrin päässä. Kylään liityvät todella rakkaat ja läheiset muistot ja ne eivät ole vieläkään päättyneet. Kerroin myös siellä, että minä voin lähteä Piispajärveltä, mutta Piispajärvi ei lähde minusta. Se todella pitää paikkansa.

Aktiivisena talkoo- ja seuraihmisenä osallistuin kylällä asuessani kyläseuran toimintaan puheenjohtajana ja myös metsästysseuran toimintaan samoissa merkeissä. Piispajärviseura täyttää tämän vuoden aikana 70-vuotta ja sen kunniaksi haluttiin pitää yhteinen rantakalailta. Tämä iltapäivä oli alkulaukauksena loppusyksylle ajoittuvalle varsinaiselle vuosijuhlalle. Seuran aktiivit pyysivät minua lausumaan tilaisuuden alkusanat ja kertomaan jotakin kylän menneisyydestä.

Puheen pidin ja kukaan ei käskenyt lopettamaan. Puheeni teemana oli se, kuinka ankeista oloista huolimatta oli haluttu ja jaksettu sodan jälkeen toimia yhdessä. Jalan ja veneillä kuljettiin yhteenpaikkaan rakentamaan seurantaloa. Seurantalolla harrastettiin kulttuuria ja kylien välillä käytiin urheilukilpailuja. Samaan aikaan oli tiukkaa taloudessa sotien jälkeen ja silloin syntyivät myös Piispajärvelle suuret ikäluokat. Kuten muuallekin maassamme. Ihmiset uskoivat ja jaksoivat parempaan.  Elämä kantoi.

Koen itse tänään erittäin tärkeäksi sen, että meidän on ääneen puhuttava tulevaisuuden uskosta. Meidän on luotettava toisiimme. Maailmamme on täällä parempi kuin koskaan historiamme aikana. Meidän ei pidä alistua tuomiopäivän saarnaajien sanoman alle. Yhdessä olemme vahvempia ja meidän on sitä vahvistettava.

Päivä antoi minulle paljon. Kaikki ihmiset jotka tänään näin ja koin, ovat osallisia siihen, mikä olen tänään.

Juureni ovat täällä. Pirttivaara ja Piispajärvi. Kotini.

Avainsanat: partisaanienuhrit, rajavartiolaitos, piispajärviseura