Satunnaiset kuvat

Antti Sorron teoriatunti/kuva Teppo Turpeinen

Uusimmat

Blogin arkisto

264 Itsenäisyyspäivän muistelua

Torstai 6.12.2018 klo 18:05 - yrjöpoeka

Tein muutamia vuosikymmeniä töitä rajavartiolaitoksen palveluksessa. Ensimmäiset kaksi vuosikymmentä olivat rankkaa puurtamista. Ei ollut normaaleja työaikoja. Oli vain säännöllisen epäsäännöllinen työaika. Elettiin aikaa jolloin haitat korvattiin ns. toimirahalla. Sillä mitättömällä korvauksella sain sitten tehdä työni enimmäkseen viikonloppuisin ja talvisin, todellakin, yöaikaan. Työni oli liikkua jalkaisin tai suksilla pitkin itärajan reunaa. Istuksia välillä tärkeissä tähystys- ja kuulostustehtävissä todella synkissä korpimaisemissa. Kaikilla keleillä. Sateesta hirmupakkasiin.

Kuvitelkaa itsenne hiihtelemässä pilkkopimeässä ja muistelemassa millä kohdin mahtoi olla lumisessa metsässä kuivaa puuta. Kaikistellen sellaista ei löytynyt, mutta aina jonkinlaiset kituliaat tulet saatiin. Siinä keiteltiin kahvia useita pannullisia ja syötiin terveellistä ruisleipää. Makkaraa ei silloin alkuaikoina vielä ollut. Siankylkeä löytyi toisinaan sekaan pantavaksi. Unen puutteesta tokkuraisena aamuyöllä lähdettiin jatkamaan hiihtämistä. Lopulta päivän mittaan päästiin vartioaseman lämpöön. Yhteismajoituksessa yritettiin nukkua ja toisinaan siitä ei tullut mitään, kun vapaalla olevat miehet pelasivat tuppea.

Vuodet kuluivat ja usein juuri itsenäisyyspäivänä jouduimme miettimään sen merkitystä. Itärajalla oleessani en edes muista kahdelta ensimmäiseltä vuosikymmeneltä aikaa, jolloin olisin ollut vapaalla töistä. Työpisteeni oli silloin Pirttivaaran vartioasemalla ja siellä oli suuri joukko huippu-urheilijoita. Tavalliset tallaajat joutuivat siitä syystä aina viikonlopuksi talvella töihin. Vartiasemalla palvelivat silloin maamme parhaat ampumahiihtäjät. Välillä oli koko SM-kultajoukkue samalla vartiolla. Keulakuvana oli Raimo Seppänen. Lisäksi joukossa oli kaksi huippuampujaa, Aarne Elomaa ja Antero Lauronen.

Ei siis ihme, että itsenäisyyspäivänä jouduin työtehtävien pariin. Kevät talven jokainen viikonloppu oli jossakin kisa ja urheilijat menossa. Kyllä me perustyöntekijät haavelimme normaalista työajasta. Sellaisesta jossa maksettaisiin sunnuntailisät ja yötyölisät. Sekä ylityöt. Aikansa sitä kesti. Jokatapauksessa meillä oli aikaa miettiä itsenäisyyspäivän merkitystä. Sen merkitystä rajavartiolaitoksen tehtäville. Sen merkitystä kaikille suomalaisille. Sen merkitystä itselle. Jokaisella meistä oli elossa runsaasti sodan kokeneita sukulaisia. He kaikki arvostivat rajavartiolaitoksen työtä.

Kaikista eniten arvostivat läheiset naapurimme. Pirttivaara oli kokenut kovia partisaanien iskuissa. Rajan kirot olivat heille erittäin tuttuja. Silti heillä ei ollut aikomusta lähteä minnekään kotoaan. Rajavartioasema oli heille turvasatama. Olimme lähitalojen ihmisten kanssa jatkuvasti yhteydessä ja tiesimme mikä on milloinkin tilanne. Samoin kyläläiset tiesivät ja tunsivat vartion väen. Heille itsenäisyyspäivän tunnelma oli toinen. Tietäessään vartion väen valvovan, kovia kokeneet ihmiset pystyivät elämään normaalia elämää. Kävimme usein itsenäisyyspäivänä Pirtti-Lyytin luona. Hän oli saanut partisaanien tulituksessa 7 luodin osumaa ja jäi henkiin. Mies kuoli hänen syliinsä.

Pirttivaarassa opin näiden ihmisten tuella arvostamaan enemmän maamme itsenäisyyttä. Opin arvostamaan omaa työtäni toisten turvana ja olemaan ylpeä siitä työstä. Maailma on paljon muuttunut. Yksi asia on ja pysyy. Rajavartiosto valvoo vieläkin itsenäisen Suomen rajoja.

Aamulla nostin lipun salkoon ja muistin samalla Pirtti-Lyytin puheita. Kaikkien menetysten jälkeenkin hän jaksoi olla kiitollinen itsenäiselle Suomelle.

IMG_20181206_141054.jpg
Suomussalmen sankarihautausmaa 6.12.2018

Avainsanat: suomenitsenäisyyspäivä, suomenlippu, rajavartiosto, ampumahiihtäjäraimoseppänen, rajaseudunasukkaat, pirttivaara, partisaanienuhrit, pirttilyyti

048 Paavo Rautavan muistolle

Sunnuntai 10.6.2012 klo 20:44 - yrjöpoeka

Tuomen kukkiessa

kalastaja heräsi,

joki kutsui.

Jälleen tuomi kukkii.

Aika on mennä,

suuri kalastaja kutsuu.

Nuo sanat tulivat ajatuksiini, kun sain tiedon pitkäaikaisen työtoverini Paavo Rautavan kuolemasta. Muutamassa kuukaudessa todella ärhäkkä syöpä vei ulkoilmasta pitävän miehen hautaan. Tutustuin Saarijärveltä kotoisin olevaan Paavoon Pirttivaaran vartioasemalla, aloittaessani urani Rajavartiolaitoksessa. Alusta alkaen tuli esille Paavon poikkeava rauhallisuus ja harkitsevaisuus. Huumoria hän jakoi omalla rauhallisella tyylillään ja hän oli erittäin pidetty työtoveri. Työnsä hän teki tunnollisesti ja jämptisti.

Vuosien mittaan tutustuimme paremmin asuessamme perheinemme rajavartioasemalla. Useat olivat ne metsästysreissut jotka teimme itärajan selkosilla. Erityisen mielenkiinnon kohteena olivat metsähanhet ja juuri Paavo kouli minut niiden metsästyksen saloihin. Useat reissut metsissä toivat esille rauhallisen ja ja juurevan miehen. Malttia hän ei menettänyt milloinkaan ja voimasanoja ei häneltä irronnut, vaikka tilanne monasti olisi omasta mielestäni jo joitakin sanoja vaatinut.

Perhokalastus oli Paavon mieliharrastus ja myös sen taidon alkeet minä sain häneltä. Erityisesti perhokalastus vaatii paljon pohdiskelua ja malttia. Perhokalastus ei ole kiireisen ihmisen laji ja juuri sen parissa hän oli omimmillaan. Useina vuosina kohtasimme Kuusamon kuuluisalla Kuusinki joella. Koskaan hänellä ei ollut kiire, aina oli aikaa pohtia mitä mielessä kulloinkin oli.

Työtehtävien parissa opin sen, että juuri Paavolta löytyivät ratkaisut joskus vaikeisiinkin ongelmiin. Olimme yhdessä 1980-luvulla partio reissussa ja meillä oli silloin kulkuvälineenä Lynx moottorikelkka. Sen aikaiset kelkat olivat vielä aika keskentekoisia ja siksi oli aina luontevaa pitää sukset mukana. Olin silloin hiihtohinauksessa ja keskellä Martinselkosen itärajaa moottorikelkka sitten hyytyi. Moottori kävi, mutta veto oli poissa. Olin vakuuttunut siitä, että kelkka on jätettävä siihen, koska yksi metallinen osa variaattorista oli mennyt rikki. Paavo tuumi rauhallisena piipunsavun keskeltä, että eipä hätäillä. Jonkin aikaa mietittyään hän teki väliaikaisratkaisuksi puusta osan ja sen avulla ajoimme kelkan pois selkosesta.

Paavolla oli erikoisena miehenä myös työkaverien antamia korkonimiä. Rauta-Pate oli yleisin. Hänen sukunimestään tuli minun mielestäni paras korkonimi, Luja. Siinä sanassa kuvastuu Paavon koko olemus ja ei ole ihme, että se nimi syntyi.

Sain mahdollisuuden olla saattamassa Paavoa hänen viimeisellä matkallaan ja se oli erittäin mieleenjäävä kokemus. Paljon oli väkeä liikkeellä ja se kertoi, että Saarijärven Paavosta oli tullut osa kainuulaista yhteisöä.

Paavo Rautavan muisto elää ja minulla oli onni oppia tuntemaan hänet.

Avainsanat: muistokirjoitus, inmemorian, saarijärvenpaavo, rajavartiolaitos, pirttivaara, martinselkonen, perhokalastus, kuusinki